Who are you?

Mä oon aina haaveillu olevani semmoinen bloggaaja, joka ottais vaan taiteellisia kuvia. Niin sanotusti "täydellinen bloggaaja", joka kertois vaan hienon perustellusti ja pilke silmäkulmassa omasta elämästään, omia mielipiteitään ja ottais kantaa siihen mitä maailmassa tapahtuu. Tietenkin mä keksisin ne aiheet jotenki lennosta.

Esimerkiks istuisin bussissa ja sattuisin näkemään suutelevan naispariskunnan ja alkaisin luonnostella jotain piirrustusta mun hienoon lehtileikkeillä koristeltuun päiväkirjaan (jota mulla ei edes ole) ja kun illalla selailisin sitä päiväkirjaa, mieleen pomppais seksuaalivähemmistöjen oikeudet, rakkaus, sielunkumppanit ja yhteinen tulevaisuus sen ihmisen kanssa jota rakastaa yli kaiken. Siitä kirjottaisin oikein nasevan - huom! sopivan pituisen - tekstin ja vaikka liittäisin siihen loppuun pari kuvaa mitä 'oon sattunu tässä viime aikoina piirtämään'.

Tämän lisäks mä postaisin vaan täydellisen kauniita kuvia. Laatu ois niin tarkka että tuntuu kuin kuvien ihmiset katsois suoraan suhun ja vois sulkea silmät ja tuntea tuulen joka leyhyttää kuvassa olevien ihmisten hiuksia. Eikä siinä vielä mitään että kuvat olis täydellisiä, vaan mä muokkaisin ne vielä hienosti. Vaihtaisin värisävyjä, lisäisin vähän tehosteita, mutta ei tietenkään liikaa. Juuri sopivasti. Kaikissa kuvissa ois joku hieno jippo, värit olis niin herkullisia, ihot täydellisiä ja jokaisessa kuvassa kaikki poseerais niin täydellisen jumalaisesti että meinaa lukijoilla tulla itku ihan pelkästä kauneuden määrästä.

Paska nakki vaan että ainoo kamera mikä mulla on ikinä ollu käytössä on aina ollu se puhelimen huippulaadukas kamera. Ja kun mä teen postauksen, mä mietin kolme viikkoo etukäteen miten saisin siitä semmosen että edes joku jaksaa lukea, kommenteista puhumattakaan. Kyllä mä tiedän että mulla on aina ollu lukijoita. Enkä mä edes kirjota blogia sen takia, että ihmiset kommentois miten ihkusti mä kirjotan ja miten nätti mä olen ja miten kauniita kuvia ja miten täydellinen elämä mulla on.

Mä en halua olla mitenkään blogifame, koska siitä seuraa myös paljon paskaa niskaan. Ja mä en ole niin vahva ihminen että jaksaisin joka viikko lukea vihamielisiä, vittuilevia ja muutenvaan provosoivia kommentteja mun blogissa. Ei mun pää kestäis semmosta. Mutta joskus joku vois kommentoida. Ihan vaan vaikka hymiön. Tai että "satuinpa lukasemaan tän kun törmäsin tähän, ajattelin ilmottaa".

Jotenki kyllä tuntuu että kommenttien ja lukijoiden määrä määrittää nykyään sen millanen bloggaaja sä oot. Millanen ihminen sä oot? Millanen elämä sulla on? Kiinnostaako ketään? Kommentoiko kukaan? Jos kukaan ei oo vuosienkaan jälkeen kommentoinu sulle kun satunnaisesti, sun elämä on perseestä ja tylsää, sä oot ärsyttävä kusipää, ketään ei vaan kiinnosta. Mutta tosiasiassa sulla saattaa olla satoja, tuhansia lukijoita.

Sen oon tässä n. 5 vuoden on/off bloggaamisen aikana huomannu, että aina ei todellakaan saa kaikkea mitä haluaa.