Alunperin mun piti mennä ystävieni Sennin, Melindan ja Kairitin kanssa, mutta elämä kolhii ja heittelee eikä ne sitten päässykkään lähtemään. Olin kyytiä vailla, yksin ja ystävittä. Epätoivo vaan helmeili mun kasvoilla. Silmät täyttyi katkerista kyynelistä ja valmensin jo itseäni siihen olotilaan mikä vaaditaan tommosten asioiden telkkarista töllöttämiseen. Vitutus. Mutta sitten..
..ystäväni Sanni soitti ja sanoi että haluanko lähteä Torille. Onnen tunne oli pyörryttävä. Huumaava. Kiljaisin heti että kyllä, paljonko pitää maksaa..ja minua pyydettiinkin kuskiksi. Itkin katkerasti (en tiiä olikse se kaljan menettämisen vai ilo siitä että pääsen sittenki Torille) ja suostuin. Aikataulut muuttui moneen kertaan ja meidän kyytiin olisi halunnut kaksi muutakin ihmistä, mutta koska auto oli rekisteröity neljälle ja meitä oli jo neljä, ei voitu ottaa lisää jääkiekkohulluja nuoria naisia.
Tässäpä illan kuvasaldoa, bon apetit!
Kiitos <3
